Kirjoluokka

Spektriluokka

Kirjotyyppi

Spektriluokka

Carl Gustaf Mannerheim

Kuva:C. G. von Mannerheim.jpg Carl Gustaf Emil Mannerheim isoisä]]
Carl Gustaf Mannerheim (10. elokuuta 1797 – 9. lokakuuta 1854) oli kreivi ja kuuluisa suomalainen Entomologia. Hän oli Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim isoisä.
C. G. Mannerheim syntyi Louhisaaren kartano Askainen 1797. Isä Carl Erik Mannerheim, joka oli Carl von Linnén oppilaita, oli harrastanut ikänsä botaniikkaa, mutta oli myös korkeassa virassa oleva poliitikko. Äiti oli Wendla Willebrand. Poika Carl Gustaf keräsi jo lapsuudessaan hyönteiset, erityisesti kovakuoriaiset. 16-vuotiaana hän meni opiskelemaan Turkuun ja jatkoi sitten Carl Reinhold Sahlbergin opastamana kovakuoriaiskokoelmiensa täydentämistä. Heistä tuli myöhemmin pysyviä ystäviä.
C. G. Mannerheim erikoistui lakiopintoihin ja valmistuttuaan 1819 hän pääsi sihteeriksi Pietari (kaupunki)in Keisarin Suomen asiain valtiosihteerille kreivi Robert Henrik Rehbinderille.
Vuosina 1826–1831 hän toimi muun muassa Helsingin yliopiston kanslerinsihteerinä. http://www.helsinki.fi/keskusarkisto/virkamiehet_2/hallintovv_virkamiehet.htm
1833 Mannerheim nimitettiin Vaasan läänin maaherraksi, mutta meni pian Viipurin lääniin samaan tehtävään. Vuosina 1839–1854 hän toimi Viipurin hovioikeus presidenttinä.
C. G. Mannerheimin puoliso oli vuodesta 1832 Eva Vilhelmina von Schantz, joka oli Suomen sota kunnostautuneen everstiluutnantti Carl Constantin von Schantzin tytär.
Kaiken vapaa-aikansa hän kartutti kovakuoriaiskokoelmiaan ja oli myös kirjeenvaihdossa yli sadan eurooppalaisen Koleopterologia kanssa. Häntä ei juuri nähty kulttuuririennoissa. Sitä vastoin hänellä oli työnsä kautta hyvät kontaktit Viipurin ja hyvin kansainvälisen Pietarin alueilla. Hän saattoi jatkuvasti hyödyntää Venäjän tiedeakatemian eläintieteellisen museon laajaa hyönteistieteellistä kirjastoa ja mallikokoelmia. Pietarissa hänellä ei ollut juuri aikaa retkeilyyn, joten kokoelmat karttuivatkin enimmäkseen vaihtamalla ja ostamalla muilta keräilijöiltä.
Muut tuon ajan venäläiset ja suomalaiset tutkijat eivät rohjenneet yleensä kuvata uusia lajeja kysymättä ensin Mannerheimin mielipidettä. Tämä auktori sai heiltä sitten vastapalveluna paljon mallikappaleita omiin kokoelmiinsa. Erityisesti Carl Gustaf käytti suuria summia trooppisten ''Buprestidae''-heimon yksilöiden hankkimiseen kertomatta tästä esimerkiksi vaimolleen.
Myöhemmin Helsingissä eläintieteen professorina toimineen, Fredrik Wilhelm Mäklin avustuksella kokoelmat saatiin Viipurissa uuteen järjestykseen. Mannerheim testamenttasi lopulta Helsingin yliopistolle 20 000 lajia käsittäneen, arvokkaan kuoriaiskokoelmansa. (Coll. Mannerheim)
Hän kuvasi lukuisasti, ei ainoastaan Suomelle, vaan tieteelle uusia kovakuoriaislajeja.
Osa näistä on julkaistu Carl Reinhold Sahlberg teoksessa ''Insecta Fennica''.
Mannerheimin lukuisat systematiikan ja eliömaantieteen aloja käsittelevät julkaisut ovat tulleet tunnetuiksi aikoinaan. Hän teki paljon tutkimusmatkoja ulkomaille ja organisoi paikalliset hallintoviranomaiset ja muun muassa lääkärit keräämään kuoriaisia esimerkiksi tuolloin Venäjälle kuuluneesta Alaskasta. Näissä järjestelyissä epäilemättä edesauttoi suomalainen amiraali (sotilasarvo) A. Etholén ja monet muut suomensukuiset, korkeat venäläiset virkailijat.

Julkaisuja


Mannerheim, C. G. von. 1825. ''Novae coleopterorum species imperii Rossici incolae descriptae, in Hummel, Essais entomologiques,'' 1(4):19–41.
Mannerheim, C. G. von. 1837. ''Enumération des Buprestides, et description de quelques nouvelles espèces de cette tribu de la famille des Sternoxes, de la collection de M. Le Comte Mannerheim.'' Bulletin de la Société Impériale des Naturalistes de Moscou 8:1–126.
Mannerheim, C. G. von. 1843. ''Beitrag zur Käferfauna der Aleutischen Inseln, der Insel Sitkha und Neu-Californiens.'' Bulletin de la Société Impériale des Naturalistes de Moscou 16:3–142.
Mannerheim, C. G. von. 1844. ''Lettre a S. E. Mr. Fischer de Waldheim ou relation d un voyage fait en 1844, en Suede, en Danemarck et dans nord de l'Allemagne. Bull.'' Soc. Imp. Nat. Moscou, 17: 844–872.
Mannerheim, C. G. von. 1852. ''Insectes Coléoptères de la Sibérie orientale nouveaux ou peu connus.'' Bulletin de la Société Impériale des Naturalistes de Moscou, 25:273–309.
Mannerheim, C. G. von. 1853. ''Dritter Nachtrag zur Kefer-Fauna der Nord- Amerykanischen Laender der Russischen Reiches.'' Bulletin de la Société Impériale des Naturalistes de Moscou, 3:3–181.

Mannerheimin kuvaamia tai nimeään kantavia kuoriaislajeja


''Cymindis macularis'' Mannerheim, 1823 (Coleoptera: Carabidae)
''enohyrrä'' (Mannerheim, 1823) enohyrrä (Coleoptera: Carabidae)
''Bembidion mannerheimi'' Sahlberg, 1827 (Coleoptera: Carabidae)
''Haliplus lineolatus'' Mannerheim, 1844 (Coleoptera: Haliplidae)
''Hydroporus nigellus'' Mannerheim, 1853 (Coleoptera: Dytiscidae)
''lapinruskokalvaja'' (Mannerheim, 1853) lapinruskokalvaja (Coleoptera: Chrysomelidae)
''liekokurekiitäjäinen'' (Dejean, 1828) liekokurekiitäjäinen (Coleoptera: Carabidae)
''mustatattiainen'' Gyllenhal, 1827 mustatattiainen (Coleoptera: Staphylinidae)
''Mannerheimia arctica'' (Erichson, 1840) (Coleoptera: Staphylinidae)
''Dolichopus mannerheimi'' Zetterstedt 1838 (Diptera: Dolichopodidae)

Katso myös


Mannerheim (suku)

Aiheesta muualla


http://www.tieteessatapahtuu.fi/988/leikola.htm Anto Leikola: kovakuoriaiskreivi Carl Gustaf Mannerheim
http://www.abo.fi/~bwikgren/biologer/Mannerheim.htm Bo-Jungar Wikgren: Greve Carl Gustaf Mannerheim
http://www.mannerheim.fi/02_suku/s_suktau.htm CGE Mannerheimin suku ja perhe
Luokka:Suomalaiset entomologit
Luokka:Suomalaiset aateliset
Luokka:Vuonna 1797 syntyneet
Luokka:Vuonna 1854 kuolleet
cs:Carl Gustaf Mannerheim
et:Carl Gustaf Mannerheim
en:Carl Gustaf von Mannerheim (naturalist)
eo:Carl Gustaf Mannerheim
fr:Carl Gustav Mannerheim
no:Carl Gustaf von Mannerheim
ru:Маннергейм, Карл Густав
sk:Carl Gustaf Mannerheim
sv:Carl Gustaf Mannerheim

Kirjo

Spektri

Tähtisikermä

Tähtijoukko

Avonainen tähtisikermä

Avoin tähtijoukko

Avoin tähtisikermä

Avoin tähtijoukko

Pallomainen tähtisikermä

Pallomainen tähtijoukko

Teräsmies-elokuvat

Vuosina 1978–1987 Alexander Salkind -tuotantoyhtiö tuotti kolme elokuvaa DC Comicsin tunnetusta sarjakuvasankarista, Teräsmies. Neljännen elokuvan tuotti Golan-Globus -tuotantoyhtiö, Menahem Golan ja Yoram Globus toimivat tuottajina.
Päärooliin valittiin pitkän ja laajan hakukampanjan jälkeen sangen tuntematon yhdysvaltalainen näyttelijä Christopher Reeve (1951–2004), jonka sukunimi oli lähes sama kuin edellisen Teräsmies-näyttelijän, George Reevesin (Reeves oli tosin taiteilijanimi). Ensimmäisen elokuvan ohjaajaksi valittiin Richard Donner (myös Steven Spielbergiä kaavailtiin ohjaajan penkille).
__notoc__

Näyttelijöistä


Rooliin olivat ehdolla myös muun muassa Clint Eastwood, Sylvester Stallone, Robert Redford sekä John Wayne poika Patrick, mutta ohjaaja Donner päätyi kuitenkin 24-vuotiaaseen, 193-senttiseen Reeveen. Teräsmiehen arkkiviholliseksi valittiin Oscar-patsas Gene Hackman. Teräsmiehen isäksi, Jor-Eliksi, saatiin itse Marlon Brando osittain siksi, että Kummisetä-elokuvien käsikirjoittaja Mario Puzo oli elokuvan käsikirjoittajana. Brandolle jouduttiin maksamaan aikanaan ennätyksellinen 3,7 miljoonan Yhdysvaltain dollari palkkio runsaan kymmenen minuutin näyttelijäsuorituksesta; lisäksi Brandolle luvattiin pieni osuus myös elokuvan lipputuloista.

Muuta


Elokuvia kuvattiin New Yorkissa (Teräsmies-elokuvien Metropolis), Kanadassa (Smallville-kohtaukset) ja Lontoossa ''Pine Woodin'' elokuvastudioilla. Elokuvat kuvaavat nk. ''hopeakauden'' (Silver Age) Teräsmiehen seikkailuja: hopeakausi sijoittui sarjakuvissa 1950-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1986 asti, ja kyseisen ajan Teräsmies oli huomattavasti voimakkaampi kuin nykyinen (Post-Crisis) Teräsmies.

Luettelo elokuvista


''Teräsmies (vuoden 1978 elokuva)'' (1978)
''Teräsmies II'' (1980)
''Teräsmies III'' (1983)
''Teräsmies 4: Uhka Auringosta'' (1987) (Tuottajat Menahem Golan ja Yoram Globus)

Aiheesta muualla


http://www.moria.co.nz/sf/superman78.htm Kattava sivu elokuvien historiasta
Luokka:Teräsmies-elokuvat
ms:Superman (siri filem)
en:Superman in film
es:Anexo:Películas de Superman
fr:Adaptations de Superman à l'écran
it:Film su Superman
pt:Superman Lives

T-80


T-80 on Neuvostoliitossa 1984 käyttöön otettu taistelupanssarivaunu. T-80 oli ensimmäinen neuvostoliittolainen kaasuturbiinimoottoria käyttävä panssarivaunu ja ensimmäinen jossa oli ballistiikkatietokone ja laseretäisyysmittari. T-80 myöhempiä malleja on valmistettu Venäjällä Omskissa ja T-84-malli on edelleen tuotannossa Ukrainassa.

Kehitys


T-80:n suunnittelu alkoi 1970-luvulla ja se hyväksyttiin palveluskäyttöön 1976. Ensimmäinen valmistusversio valmistui kuitenkin vasta 1978, kaksi vuotta aikaisemmin kuin yhdysvaltalainen vastineensa M1 Abrams. Vaunua valmisti ensin Kirov lähellä Pietari (kaupunki)ia (''nyk. Pietari (kaupunki)'') ja nykyisin KBTM Omskin alue. T-80UD:ta ja T84:aa valmistetaan myös Ukrainassa Harkovassa XKBM:n toimesta.
Huolimatta siitä, että T-80 on ulkoisesti samankaltainen kuin edeltäjänsä T-72, perustuu T-80 enemmän vanhempaan T-64:ään. Vaunun voimanlähteenä oli turbiinimoottori, joka teki vaunusta nopean, hiljaisemman ja liikkumiskykyisen maastosta riippumatta. Moottori kuitenkin osoittautui kenttäkäytössä epäluotettavaksi. Lisäksi moottori kulutti huimasti polttoainetta verrattuna dieselmoottoriin.
Ensimmäinen versio vaunusta oli pitkälti raskaammin panssaroitu T-64-turbiinimoottorilla. Pääase, 125 mm sileäputkinen panssarivaunukanuuna 2A46M, oli sama kuin T-72:ssa. Vanhemmissa T-80:n malleissa pääaseesta voitiin ampua 9K112 Kobra (NATO: AT-8 "Songster") -panssarintorjuntaohjuksia, myöhemmin nämä korvattiin nopeammalla laserohjatulla 9K119 Refleks -ohjuksella. Runkoa oli muutettu, jotta polttoainetta saataisiin mahtumaan kaksinverroin T-64:ään verrattuna. Tämän lisäksi tornin taakse saadaan sijoitettua lisäpolttoainesäiliöt toimintasäteen kasvattamiseksi. T-72:sta oli ensimmäiseen malliin otettu torniin sijoitettavat 12 savunheitintä.
Myöhempiin 1980-luvun malleihin T-80B ja -BV lisättiin ensiksi mainittuun uusi keraamikomposiittipanssarointi ja jälkimmäiseen reaktiivipanssarointi (Kontakt ERA). Reaktiivipanssarointi teki vaunun keulan käytännössä läpäisemättömäksi Pohjois-Atlantin liitto:n silloisille panssarintorjuntaohjuksille. Vaunun ensimmäinen merkittävästi edeltäjiään parempi malli oli kuitenkin vasta T-80U. U-mallin myötä T-80 sai uuden tornin, uuden panssarintorjuntaohjuksen 9M119 Refleks (''Nato-nimeltään AT-11 Sniper''), jota voidaan käyttää myös helikoptereita vastaan. Lisäksi se sai toisen sukupolven reaktiivipanssaroinnin Kontakt-5 ja uuden tehokkaamman sekä luotettavamman moottorin, joka nosti tehon 1 100:sta 1 250 hevosvoimaan.
Kuten muut neuvostoliittolaiset panssarivaunut, T-80 on huomattavan matala ja kevyt (46 tonnia) verrattuna M1 Abramsiin (63 tonnia) tai Leopard 2:een (55 tonnia). Neuvostodoktriini edellytti Kylmä sota aikaan nopeasti etenevää hyökkäystä Keski- ja Länsi-Eurooppaan, joiden jokimaasto on upottavaa suomaata.
Kaasuturbiinista luovuttiin ukrainalaisissa T-80UD ja T-84-malleissa ja moottori korvattiin 1 000 hv dieselmoottorilla. Huolimatta moottoritehon vähentämisestä, vaunu on keveytensä ansiosta vieläkin huomattavan liikuntakykyinen.

Omasuojajärjestelmät


T-80:n uudemmissa versioissa on monipuoliset omasuojajärjestelmät. Arena on aktiivinen omasuojajärjestelmä, jonka avulla voidaan tuhota vaunua lähestyvät ohjukset ja singon ammukset. Järjestelmän tutka havaitsee lähestyvän panssarintorjuntaohjus sen ollessa vähintään 50 metrin etäisyydellä ja laukaisee sitä kohti sirpaloituvan torjuntaheitteen, joka tuhoaa ohjuksen.
Štora-järjestelmä puolestaan havaitsee vaunuun kohdistuva 0,6-1,1 mikrometrin aallonpituusalueen säteilyn (osa näkyvästä valosta ja lähi-infrapuna). Tätä aallonpituusaluetta käytetään yleisesti lasersädettä seuraavien sekä laservalaisuun hakeutuvien ohjusten ohjausjärjestelmissä. Järjestelmä reagoi vaunuun kohdistuvaan lasersäteilyyn laukaisemalla aerosolisavuheitteen, joka pysäyttää 0,4-14 mikrometrin aallonpituusalueen säteilyn (koko näkyvän valon ja infrapuna-alue), ja näin estää vaunun valaisun ohjusta varten, sekä peittää sen kaikilta optisilta tähtäimiltä, myös lämpötähtäimiltä. Savujärjestelmä kattaa 360 astetta. Järjestelmä käsittää myös infrapunahäirintälaitteen, jolla voidaan häiritä panssarintorjuntaohjuksen seuraamista sen ampumalaitteelta, ja näin estää oikeiden ohjauskomentojen lähettämistä tällä tavoin ohjattaville ohjuksille. Häirintälaite kattaa 20° tornin molemmilla puolilla vaakasuunnassa ja 4° pystysuunnassa. Valmistajan mukaan osumistodennäköisyys pienenee neljännekseen alkuperäisestä järjestelmiä käytettäessä.
Uusimman T-80UM2-mallin runkoa on muokattu siten että miehistö ja ammukset sijaitsevat eri tilassa. Lisäksi vaunu on suunniteltu siten, että vihollisammuksen räjäyttäessä vaunun omat ammukset, sinkoutuvat nämä ulospäin ja jättävät näin miehistölle paremman mahdollisuuden selviytyä hengissä. Piirre on uusi venäläisissä vaunuissa, vaikka se on ollut standardi länsimaisissa vaunuissa jo pitkään. On epävarmaa, tulevatko Venäjällä tehdyt T-80:n jatkokehitelmät ikinä tuotantoon Venäjän siirtyessä T-90-vaunuun.

Aseistus


Pääase on automaattilataava 125mm sileäputkinen panssarivaunukanuuna (2A46M), joka on sama kuin T-72:sessa. Tulinopeus on 6-8 laukausta minuutissa. Ammustyyppi voi olla panssariammus (AP), alikaliiperiammus (APDS), pyrstövakautettu alikaliiperiammus valojuovalla (APFSDS-T), ontelokranaatti (HEAT) sekä erityyppisiä sirpalekranaatteja valojuovalla tai ilman, mm. (HE-FRAG). Pst-ohjus on laserohjattava 9M119 Refleks (NATO: AT-11 Sniper), joka voidaan ampua 100-4000 metrin päähän tai 5 kilometrin etäisyydelle ilma-alusta vastaan. Lisäksi yksi 7,62mm (PKT) tykinputken suuntainen konekivääri ja yksi tornin katolla oleva 12,7mm (NSVT) ilmatorjunta.

Mallit


T-80 -Ensimmäinen malli
T-80B -Uusi keraaminen panssarointi
T-80BV -Reaktiivipanssarointi
T-80U -Uusi torni. Uusi PST-ohjus. Paranneltu GTD-1250 moottori. Toisen sukupolven Kontakt-5 reaktiivipanssarointi.
T-80UD -Ukrainalainen dieselmoottoriversio (1000hv) Pakistanille
T-80UK, T-80UDK -Komentovaunuversio jossa ''Shtora''-elektronisoptinen selvitymisjärjestelmä
T-80UM -venäläinen versio, jossa lämpökamerajärjestelmä infrapunan sijaan
T-80UM1 "Bars" (lumileopardi), venäläinen prototyyppi ''Arena''-puolustusjärjestelmällä
T-80UM2 Tšornyi Orol -prototyyppi, valettu torni, jossa erilliset osiot miehistölle ja ammuksille, pidennetty runko, uusi lataamisjärjestelmä, uusi reaktiivipanssarointi, tietokoneistettu tulenjohtojärjestelmä, pimeänäkölaitteet vaununjohtajalle ja ampujalle, Arena
T-84 Oplot -ukrainalainen versio UD-mallista, ranskalainen ALIS-pimeänäkölaitteisto, Arena, Štora

Valmistus


Vaunua käyttävät valmistajamaat Venäjä ja Ukraina. Venäjä ilmoitti luopuvansa T-80:n valmistuksesta 1992, tosin muutamia on tilattu valmistuksen pitämiseksi käynnissä vientitilaisuuksien saamiseksi. Venäjä siirtyi tilauksissaan halvempaan T-72:een ja sen seuraajaan T-90:een. Ukrainassa valmistetut vaunut ovat "80% ukrainalaisia".
T-80:n vienti on vahvistettu ainakin seuraaviin maihin: Pakistan (320 Ukrainasta vuonna 1997), Etelä-Korea (Venäjältä, 2002), Kypros, Kiina (Venäjältä 200?, 1993), Makedoniahttp://english.pravda.ru/world/2002/08/06/33924.html.

T-80 taistelussa


T-80 on saanut taistelukokemusta molemmissa Tšetšenian sodissa. Huolimatta siitä, ettei se ole saanut vastaansa toisia panssarivaunuja, on sen menestys taistelussa ollut heikko. Heikko menestys johtui muun muassa operaation huonosta suunnittelusta, ja siitä että monien vaunujen reaktiivipanssareita ei ollut ladattu. Tšetšeniassa taistelut käytiin pääsääntöisesti urbaanissa ympäristössä. Perinteisesti venäläisten vaunujen siluetti on ollut matala, jonka takia korotus- ja etenkin madalluskulma on ollut rajoittuneempi kuin länsimaisissa vastineissaan. Groznyin kaltaisissa ympäristöissä tšetšeenitaistelijat saattoivat piiloutua katoille ja läpäistä kannettavilla pst-aseillaan suhteellisen heikosti panssaroidun katon tornista. Tästä syystä esimerkiksi Israelin Merkava-vaunussa on huomattavan iso korotuskulma.

Tekniset tiedot T-80U


Miehistö: 3
Taistelupaino: 46 000 kg
Pituus: 7,01 m
Suurin korkeus: 2,20 m
Suurin leveys: 3,60 m
Paine: 0,92 kg/cm2
Moottori: 1 250 hv turbiini
Toimintamatka: 335 km (600 km lisäpolttoainesäiliöillä)
Suurin nopeus tieajossa: 70km/h
Suurin nopeus maastossa: 48km/h
Pääase: 125mm sileäputkinen / 9M119Refleks (AT11-Sniper) PST-ohjus

Aiheesta muualla


http://www.globalsecurity.org/military/world/russia/t-80.htm T-80 Tank globalsecurity.org
http://www.fas.org/man/dod-101/sys/land/row/t80tank.htm FAS
http://www.army-technology.com/projects/t80/ Army technology
http://www.army-guide.com/eng/product.php?prodID=157 Army Guide T-80B
http://www.army-guide.com/eng/product.php?prodID=158 Army Guide T-80U
Luokka:Taistelupanssarivaunut
Luokka:Venäjän maavoimat
Luokka:Puna-armeija
ar:تي-80
az:T-80
id:T-80
ca:T-80
cs:T-80
de:T-80
et:T-80
en:T-80
es:T-80
fr:T-80
ko:T-80
it:T-80
he:T-80
ka:Т-80
hu:T–80
nl:T-80
ja:T-80
no:T-80
pnb:ٹی-80 ٹینک
ps:ټې-۸۰
pl:T-80
pt:T-80
ru:Т-80
sk:T-80
sv:T-80
th:ที-80
vi:T-80
tr:T-80
uk:Т-80
zh:T-80主戰坦克

Equisetum arvense

peltokorte

Carl Linné

#OHJAUS Carl von Linné

Willem-Alexander

Tiedosto:Guilherme Alexandre, príncipe de Orange.jpg
Prinssi Willem-Alexander Claus George Ferdinand (s. 27. huhtikuuta 1967) on alankomaatlainen prinssi. Hän on kuningatar Beatrixin seuraaja Alankomaat hallitsijana. Willem-Alexanderilla on kaksi veljeä; Johan Friso (syntynyt 1968) ja Prinssi Constantijn (syntynyt 1969).
Oranian prinssi Willem-Alexanderilla on suomalaisiakin sukujuuria: polveutuminen Suomesta ja Vehkalahdelta kulkee niin, että nykyisen Oranian prinssin edesmennyt isä, prinssipuoliso Claus van Amsberg, polveutui pommerilaisista Schlippenbachin kreiveistä, jotka olivat sotamarsalkka kreivi Nils Tuurenpoika Bielken, Korppoon ym herran, Rooman keisarikunnan valtakunnankreivin, ja tämän vaimon, Porin kreivittären Eeva Kustaantytär Hornin, nuoremman tyttären jälkeläisiä. Kreivitär Eeva Hornin isänisänisä oli Kankaisten ritari Henrikki Laavunpoika, Vehkalahden Salmenkylän Kirstin poika.
Prinssi Willem-Alexander avioitui Máxima Zorreguieta Cerrutin (sittemmin Máxima) kanssa 2. helmikuuta 2002. Heillä on kolme lasta: prinsessa Catharina-Amalia (s. 7. joulukuuta 2003), prinsessa Alexia (s. 26. kesäkuuta 2005) ja Alankomaiden prinsessa Ariane (s. 10. huhtikuuta 2007).
Prinssi Willem-Alexander on Alankomaiden ensimmäinen miespuolinen kruununperillinen sitten Vilhelm III (Alankomaat):n pojan Aleksanterin, joka kuoli 1884. Valtaan noustessaan hän olisi maan ensimmäinen miespuolinen hallitsija yli sataan vuoteen. Kuninkaana prinssi aikoo ottaa hallitsijanimen Willem IV.
Willem-Alexanderin jälkeen Alankomaiden hallitsijaksi noussee hänen vanhin tyttärensä Catharina-Amalia.

Lähteet


Kymen Sanomat 6.3.2011 sivu 5
Luokka:Prinssit
Luokka:Alankomaiden kuninkaalliset
Luokka:Kansainvälisen olympiakomitean jäsenet
Luokka:Vuonna 1967 syntyneet
Luokka:Elävät henkilöt
ar:ويليام ألكسندر أمير أورانج
id:Willem-Alexander, Pangeran Oranye
bs:Willem-Alexander, princ od Oranske
bg:Вилем-Александър Орански
ca:Guillem Alexandre dels Països Baixos
cs:Vilém Alexandr Oranžský
da:Willem-Alexander af Nederlandene
de:Willem-Alexander von Oranien-Nassau
en:Willem-Alexander, Prince of Orange
es:Guillermo Alejandro de Orange-Nassau
eo:Willem-Alexander de Nederlando
fr:Willem-Alexander des Pays-Bas
fy:Willem-Alexander fan de Nederlannen
ko:오라녜 공 빌럼알렉산더르
hr:Willem - Alexander, princ od Oranje-Nassaua
is:Vilhjálmur Alexander Hollandsprins
it:Guglielmo Alessandro dei Paesi Bassi
he:וילם-אלכסנדר, נסיך אורנג'
la:Gulielmus Alexander
li:Willem-Alexander vaan de Nederlen
nl:Willem-Alexander der Nederlanden
ja:ウィレム=アレクサンダー (オラニエ公)
no:Willem-Alexander av Nederland
nn:Willem-Alexander av Nederland
pap:Prinsipe Willem-Alexander
pl:Wilhelm Aleksander (książę holenderski)
pt:Guilherme Alexandre dos Países Baixos
ro:Willem-Alexander, Prinț de Orania
ru:Виллем-Александр, принц Оранский
simple:Willem-Alexander, Prince of Orange
sv:Willem-Alexander av Nederländerna
th:เจ้าชายวิลเลม-อเล็กซานเดอร์ เจ้าชายแห่งออเรนจ์
vi:Willem-Alexander, Hoàng tử xứ Orange
zh:威廉-亚历山大 (荷兰王储)

Kadonnutta aikaa etsimässä


Kadonnutta aikaa etsimässä () on Marcel Proustin kirjoittama romaanisarja, jonka hän kirjoitti vuosina 1908–1922. Se julkaistiin ensimmäisen kerran Ranskassa vuosina 1913–1927. Suomeksi se on ilmestynyt kymmenenä niteenä.
''Kadonnutta aikaa etsimässä'' kertoo elämästä: nuoren ihmisen kehittymisestä, illuusioiden katoamisesta, kasvusta idealismista realismiin. Mutta tämän sinänsä normaalin kehityskertomuksen Proust toteuttaa täysin omalla ja aikanaan vallankumouksellisella tavallaan: teoksen kerronta on samanaikaisesti äärisubjektiivista ja ääriobjektiivista, assosiatiivista ja kauttaaltaan analyyttisen psykologisoivaa: se kuvaa inhimillisen todellisuuden rakentumista muistin, viettien, libidon ja mielleyhtymien kautta. Proust pyrkii selvittämään kertojan jokaisen mielleyhtymän ja motiivin, kuten myös – mahdollisuuksien mukaan – jokaisen muun henkilön teot motiiveineen, taka-ajatuksineen jne. Tästäkin syystä teos etenee hyvin hitaasti ja siitä tuli laaja.
Proustin kieli on monipolvista, tarkkaa, täsmällistä ja erittäin ilmaisukykyistä. Kirjallisen tyylin psykologinen oivaltavuus oli uutta ja oikeastaan vailla aikaisempaa esikuvaa. Teos oli julkaisuaikanaan myös varsin uskalias, sillä homoeroottiset kuvaukset liittyvät kiinteästi useihin teoksen henkilöihin. Näiden tekijöiden summasta koostuu teoksen maine: kyse on yhdestä 1900-luvun keskeisimmästä kaunokirjallisesta teoksesta.

Teoksen osat


Tiedosto:Claude Monet 013.jpg: ''Hotelli Trouvillessa eli Balbecissa'' (1870), Musée d'Orsay.]]
Luettelossa ovat teoksen ''Kadonnutta aikaa etsimässä'' osat, ensin alkuperäisteokset ja sitten niiden suomennokset.
''Du côté de chez Swann'' ilmestyi kirjailijan kustannuksella (Grasset) vuonna 1913, sittemmin muokattu versio (Gallimard) vuonna 1919.
Suomennoksen osa 1: Swannin tie: ''Illiers-Combray'' (suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava (kirjankustantamo), Helsinki 1968.), ilmestyi myös André Nicolas Suterin kuvittamana (Ex libris, Helsinki 1972).
Suomennoksen osa 2: Swannin tie: ''Swannin rakkaus'' ja ''Paikannimet: nimi'' (suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, Helsinki 1977) Niteen ensimmäinen jakso ''Swannin rakkaus'' on myöhemmin ilmestynyt erillisenä teoksena.
''À l'ombre des jeunes filles en fleurs'' (Gallimard 1918) Teos sai samana vuonna Goncourt-palkinto.
Suomennoksen osa 1: Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1: ''Rouva Swannin ympärillä'' (suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, Helsinki 1979)
Suomennoksen osa 2: Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2: ''Paikannimet: paikkakunta'' (suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, Helsinki 1982)
''Le côté de Guermantes'' ilmestyi kahdessa osassa 1920–1921 (Gallimard).
Suomennoksen osa 1: ''Guermantesin tie 1'' (suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, Helsinki 1985)
Suomennoksen osa 2: ''Guermantesin tie 2'' (suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, Helsinki 1986)
''Sodome et Gomorrhe I et II'' (Gallimard, 1921–1922)
Suomennos ''Sodoma ja Gomorra I-II'' (suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, Helsinki 1989)
''La prisonnière'' ilmestyi postuumisti 1923 (Gallimard).
Suomennos ''Vanki'' (suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, Helsinki 1994)
''Albertine disparue'' ilmestyi myös postuumisti 1925 (Gallimard) ja sen alkuperäinen nimike oli ''La Fugitive''.
Suomennos ''Pakenija'' (suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, Helsinki 2003)
''Le Temps retrouvé'' ilmestyi postuumisti 1927 (Gallimard).
Suomennos ''Jälleenlöydetty aika'' (suom. Annikki Suni, Otava Helsinki 2007)

Teoksen lähtökohdat


''Kadonnutta aikaa etsimässä'' kuuluu maailmankirjallisuuden keskeisiin teoksiin. Teoksesta on tullut useiden käsitteiden, sanontojen, mielikuvien ja analyysien lähde. Teoksen pohjalta on kirjoitettu tuhansia artikkeleita ja lukuisa määrä jopa lääketieteellisiä väitöskirjoja. Teos alkaa kertojan pohdinnalla unensaantivaikeuksistaan: "Longtemps je me suis couché de bonne heure" (''Pitkät ajat menin varhain nukkumaan'', suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen). Lisäksi teoksen ehkä kaikkein tunnetuin kohtaus on se, jossa kertoja elää uudelleen erään lapsuutensa tapahtuman kastaessaan madeleineleivosta lehmuksenkukkateehen.
Proustin teos luokitellaan tajunnanvirtakirjallisuuteen, joskin Proust eittämättä loi tästä kirjallisuuden lajista aivan oman sovellutuksensa. Usein puhutusta vaikeaselkoisuudesta huolimatta teoksen ensimmäisen niteen osa ''Swannin rakkaus'', joka on usein julkaistu omana niteenään, on kuulunut Ranskassa muun muassa pääsykoekirjoihin. Tässä osassa Proust käsittelee kirjan keskeisiin henkilöihin kuuluvan Charles Swannin ja Odette suhteen tunteellisia ja äkillisiä muutoksia. Koska tämä osa on myös suhteellisen lyhyt, sitä pidetään usein eräänlaisena helpompana johdantona itse teokseen.

Kirjallista taustaa


Tiedosto:Sainte-Beuve.jpg (1804-1869), Proustin varhaisten kirjoitusten aihe.]]
Tiedosto:Ruskin.jpg]]
Proustille oli suurta apua varhaisista kirjoituksistaan, kun hän lopulta päätti toteuttaa laajan teoskokonaisuutensa ''Kadonnutta aikaa etsimässä''. Toinen näistä postuumina ilmestyneistä teoksista oli ''Contre Sainte-Beuve'', jota Proust kirjoitti vuodesta 1908 lähtien aina siihen saakka, kun hän aloitti ''Kadonnutta aikaa etsimässä'' -teoksen kirjoittamisen noin vuonna 1910. Teos ilmestyi viimeistelemättömänä katkelmana 1954, ja se sisältää myös lukuisia filosofisia ajatuksia, jotka myöhemmin saavat paikkansa ''Kadonnutta aikaa etsimässä'' -teoksessa. Toinen näistä teoksista on vuosina 1896–1899 kirjoitettu ''Jean Santeuil''. Teos ilmestyi keskeneräisenä vuonna 1954. Vaikka sen kerrontametodi on täysin erilainen kuin ''Kadonnutta aikaa etsimässä'' -teoksessa, se sisältää kuitenkin useita kokonaisuuksia, jotka sisältyivät myöhemmin Proustin pääteokseen.
Vaikka Marcel Proustia pidettiin yleisesti vain hienostelevana dandynä, joka haaveili kirjailijan urasta, ennen suurtyötään hän ehti kuitenkin julkaista vuonna 1896 kirjasen ''Les plaisirs et les jours'', jonka esseillä hän valmentautuu kirjalliseen ilmaisuun. Samoin kaksi merkittävää käännöstyötä englannista ranskaksi, John Ruskinin ''La Bible D’Amiens'' (alkuteos ''Bible of Amiens'') 1904, ja ''Sésame et les lys'' (alkuteos ''Sesame and Lilies'') 1906, toivat esille hänen kykynsä tarkkaan ja monivivahteiseen ilmaisuun, joka on ominaista teokselle ''Kadonnutta aikaa etsimässä''.

Tiivistelmä


Proustin teoksen lyhyt ja yksiselitteinen yhteenveto on vaikeaa. Kirjassa ei ole varsinaista juonta, sillä siinä ei ole keskeistä tapahtumaa tai yhtä ainoata teemaa, jonka ympärille yhteenvedon voisi rakentaa. Monty Python on sketsissään ''The All-England Summarize Proust Competition'' järjestänyt kilpailun parhaasta 15 sekunnissa tehdystä Proustin yhteenvedosta. Kirjan kerronnallisista puitteista voi ehkä kuitenkin tehdä jonkinlaisen yksinkertaisen yhteenvedon:
:Marcel on erikoisen herkkä nuorimies, joka on syntynyt pariisilaiseen porvarisperheeseen 1800-luvun loppupuolella. Hän haluaa ruveta kirjailijaksi. Seurapiirielämän viehätykset ja houkutukset saavat kuitenkin hänen huomionsa pitkäksi aikaa, ja varsinainen tavoite, kirjailijanura, unohtuu. Belle Époquen aristokratian ihmeellisyys ja loisto kiinnostavat häntä, samoin muodissa olleet kylpyläkaupungit (Balbec Normandian rannikolla). Samaan aikaan hän vähitellen löytää maailman, rakkauden ja homoseksuaalisuuden olemassaolon. Sairaus ja sota kuitenkin katkaisevat hänen suhteensa seurapiireihin, ja hän tiedostaa äärimmäisen sosiaalisen turhamaisuutensa sekä omat tavoitteensa kirjailijanurasta, joka lopulta toteutuu ja realisoituu kadonneen ajan etsinnässä.
Liian vahvasta yksinkertaistamisen vaarasta huolimatta ''Kadonnutta aikaa etsimässä'' -teosta voidaan pitää kertomuksena siitä, miten teos itsessään tulee kirjoitetuksi. Jo hyvin nuorena kertoja, joka kutsuu itseään myöhemmin myös Marceliksi, haaveilee kirjailijanurasta. Kuitenkin hän on fyysisesti niin sairas ja herkkä, että vanhemmat eivät pakota häntä harkitsemaan tai hankkimaan mitään muuta elämänuraa. Niin hän omistautuu seuraelämälle ja ajanvietteille. Eräänä esikuvana hänellä on kirjailija Bergotte, ja viimeisen osan lopulla kertoja ymmärtää, että hänen kohtalonsa on kirjoittaa kirja omasta elämästään.

Pohdinnan aineksia


Proustin teoksen esitystapa on paradoksaalinen. Teos on tutkielma kirjoittajan omasta elämästä vähäisimpiäkin yksityiskohtia myöten. Tässä hyvin erikoislaatuisessa yhteisössä, joka koostuu 1900-luvun alun Ranskan ylemmästä porvaristosta ja aristokratiasta, hän kohoaa universaaliuteen.
Proustin teoksen filosofia ja estetismi eivät kuitenkaan voi olla kuin pieni osanen koko aikakaudesta:
Henri Bergson filosofiasta,
impressionismista,
Claude Debussy musiikista ja
Dreyfusin tapaus.
Tiedosto:Louis de Rouvroy duc de Saint-Simon.jpg (1675-1755). Perrine Viger-Duvigneaun maalaus, Versailles’n linna.]]
Proustin kirjoitustyyli on hyvin omaperäinen. Hänen lauseensa ovat pitkiä, ja vaikka ne muistuttavatkin tässä mielessä Proustin usein siteeraaman kirjailijan, Louis de Rouvroy, Saint-Simonin herttuain herttuan, tyyliä, vasta kuitenkin Proustin oma erityislaatuinen henkevyys on synnyttänyt ''Kadonnutta aikaa etsimässä'' -teoksen omaperäisen tyylin. Aikalaiset ovat kertoneet, että kirjoittaja käytti omassa puheessaan pitkälti samanlaista tyyliä.
Tämän omaperäisen tyylin ansiosta kirjoittaja voi käsitellä totuutta kaikissa ulottuvuuksissa, kaikissa mahdollisissa aistihavainnoissa ja kaikissa mahdollisissa vivahteissa. Kyseessä on impressionistien esittämä näkemys: "Todellisuudella ei ole merkitystä kuin aistihavainnon kautta esitettynä, olipa kyseessä sitten todellinen tai kuviteltu."
Prisma ei toimi ainoastaan teoksen eri henkilöiden välityksellä. Se on myös kertojan tapa kokea ja havainnoida, sillä hän on tarkastelee asioita ajan suhteen useista eri näkökulmista: kuluvan hetken näkökulmasta, menneen hetken näkökulmasta sekä menneen hetken näkökulmasta sellaisena kuin se ilmenee nykyisyydessä.
Proustin teos ei rajoitu vain psykologia ja sisäiseen ulottuvuuteen, vaan se käsittelee usein hyvin ankaralla tavalla oman aikansa yhteiskuntaa: vastakohtaisuutta Guermantesien aristokraattisten sfäärien ja Verdurinien tapaisten nousukasporvareiden välillä. Tähän tulee vielä palveluskunnan maailma kotiapulainen Françoisen kautta. Oman erikoisen lukunsa muodostavat ylhäistä syntyperää oleva paroni Charlus sekä vaatturi Jupien, joiden erilaisuus johtaa heidät seksuaaliseen kanssakäymiseen ja siten eräänlaiseen "sovintoon" yhteiskuntaluokkien välillä. Eri osiensa kautta teos heijastelee oman aikansa historiallisia tapahtumia, kuten esimerkiksi Alfred Dreyfus ja Ensimmäinen maailmansota.

Teemat


Proust piti John Ruskinin teoksista, joista kaksi hän käänsi ranskaksi. Ruskinilla oli merkittävä vaikutus Proustin tyyliin kirjoittajana. Proust myös ilmoitti, että ''Kadonnutta aikaa etsimässä'' olisi hänen pyrkimyksensä kirjoittaa ranskalainen versio Tuhannen ja yhden yön tarinat.
Proust esittää psykologisen teorian, jossa keskeisiä ovat muisti, alitajunta ja lapsuudenkokemukset. Vaikka hän kirjoitti Sigmund Freudin aikalaisena, he eivät olleet lukeneet toistensa teoksia. Muistin rooli on siis keskeinen ja tämän takia madeleinenleivoksesta kertova kohtaus on kirjan keskeinen avain. Proust tuntuu kertovan meille, että me olemme yhtä kuin muistomme. Menneisyydestä irtautuminen on osaksi muistoista etääntymistä, ja se toimii eräänlaisena puolustusmekanismina tuskaa ja ikäviä muistoja vastaan. Kun kertojan isoäiti kuolee, isoäidin kuolemantuskaa kuvataan näennäisesti täydellisenä hajalle menemisenä, ja erityisesti muistojen virratessa hänen muististaan hän tuntuu menettävän yhteyden niihin.
Suuri osa teoksesta käsittelee taiteen olemusta. Yksi kirjan suuria hetkiä on kirjailija Bergotten kuolema, joka tapahtuu hänen vieraillessaan Johannes Vermeer taidenäyttelyssä. Kertoja (kirjailija) käyttää museossa käydessään kokonaisen sivun kuvatakseen pientä keltaista läiskää keskellä ''Näkymä Delftistä'' -maalausta. Proust tuokin voimakkaasti esille demokraattista taiteentuntemuksen teoriaa, jonka mukaan jokainen meistä pystyy tuottamaan taidetta. Avaimena tähän on elämänkokemus, teoksen täydentäminen sen avulla ja sen muuttaminen luovaksi taiteelliseksi prosessiksi.
''Guermantesin tie'' -osasta alkaen homoseksuaalisuus on yksi kirjan keskeisiä teemoja. Kirjassa on useita selvästi homoseksuaaleja henkilöitä, ja Proust tutkii heidän kauttaan poikkeavuuden asemaa yhteiskunnassa ja tuo esiin seksin merkityksen ihmisen elämänmenossa.

Julkaisuhistoria


Alkuperäinen ranskankielinen teos julkaistiin useassa osassa vuosina 1913–1927, viimeiset siis postuumisti ja siten ilman Proustin lopullisia korjauksia, joita Proust varmasti olisi tehnyt, jos olisi ollut elossa.
Proust ei löytänyt teoksensa ensimmäiselle osalle ''Du côté du chez Swann'' kaupallista kustantajaa. Arvostettu Gallimard-kustantaja (Nouvelle Revue Française) hylkäsi teoksen Proustin harrastelija- ja seurapiirihenkilön maineen vuoksi. Teoksen julkaisi kuitenkin ''Grasset''-kustantamo kirjoittajan itsensä kustantamana vuonna 1913. Teos sai arvostelijoilta ristiriitaisen vastaanoton. Kuitenkin monissa kirjallisissa piireissä todettiin, että nyt oli julkaistu jotakin sellaista merkittävää, jolla olisi merkitystä kirjallisuudelle, ja samalla sen todettiin olevan alkua uudelle taiteelliselle hankkeelle.
Vuonna 1914 André Gide, joka oli Gallimard-kustantamossa hylkäämässä Proustin teosta, kirjoitti Proustille anteeksipyyntönsä ja onnittelunsa kirjan johdosta. Samalla hän kertoi kustantamonsa olevan kiinnostunut julkaisemaan teoksen muut osat. Proust kuitenkin valitsi kustantajakseen Grasset'n.
Seuraavan osan ilmestymisen sekoitti ensimmäinen maailmansota. Grasset-kustantamon omistajan oli lähdettävä sotaan, ja kustantamon ovet sulkeutuivat. Tämä antoi Proustille mahdollisuuden tarttua Giden tarjoukseen ja siirtyä Gallimardille. Aikaa myöten kirjan koko kasvoi kasvamistaan; aluksi sen piti oleman vain kahden tai kolmen niteen mittainen.

Keskeiset henkilöt


Tiedosto:Haas, Charles.jpg
Tiedosto:Montesquiou, Robert de - Boldini.jpg, jonka henkilö oli vaikuttamassa paroni Charluksen hahmoon. Giovanni Boldinin maalaus, Pariisi, Musée d'Orsay.]]
Kertoja (Marcel),
Kertojan äiti,
Albertine Simonet, Marcelin rakastajatar, elämän nainen, joka tutkimusten mukaan kuitenkin on ennemminkin maskuliininen Albert,
Françoise, Marcelin ja aiemmin hänen isotätinsä Leonien kotiapulainen,
Charles Swann, varakas pankkiiri ja Marcelin perheen läheinen ystävä, joka solmii epämääräisen avioliiton, esikuvana muun muassa Charles Haas (1833–1902),
Odette. Charles Swannin puoliso, pariisilainen kurtisaani, nainen, jonka menneisyys on epämääräinen,
Gilberte Swann, eräänlainen Marcel-tyttönä-henkilö, on myös Swannin ja Odetten lapsi sekä aikanaan myös de Saint-Loupin vaimo,
Robert de Saint-Loup, Marcelin paras ystävä, vanhan aristokraattisen suvun jäsen, upseeri,
Paroni de Charlus, aristokraatti, esteetikko ja kirjan ehdottomia päähenkilöitä, joka harhaviettisyydellään elävöittää koko teosta,
Guermantesin herttuatar, esikuvina Geneviève Halévy eli Rouva Straus sekä Élisabeth de Riquet de Caraman eli Greffulhen kreivitär,
Rouva Verdurin, nousukas, joka perintöjen, avioliittojen ja yksinkertaisen mielensä avulla nousee yhteiskunnan huipulle,
Charles Morel, viulisti, joka pitää paroni Charlusta suojelijanaan.

Teoksen kronologia


Ennen Marcelia


1879
Kertojan vanhempien avioliitto. Swann tutustuu Odetteen. 30. tammikuuta: Grévy valitaan tasavallan presidentiksi. 18. joulukuuta: Paris-Murcien juhla. Vuoden 1879 lopulla: Swann «yhdistyy Odetten kanssa».
1880
Swannin ja Odetten suhde viilenee. Kesäkuu: Swann kuulee Saint-Euvertin juhlissa uuden pienen musiikkiesityksen. Heinäkuu: kertojan syntymä. Loka-marraskuu: syntyvät Albertine ja ''Jeunes filles en fleurs'' -teoksen Morel, Mlle de Vinteuil et Gilberte, Odetten tytär. Vuosina 1880 ja 1881: Odette osallistuu kaksi vuotta kestävään Välimeren-risteilyyn.
1881
Alkuvuodesta: Swann kohtaa omnibussissa Mme Cottardin, joka kertoo Odetten jumaloivan Swannia, jonka mustasukkaisuus laimenee. Swann lähtee Combrayhin ja tapaa Mme de Cambremer-Legrandin.

Kertojan lapsuus


1885
Kertoja vierailee äitinsä kanssa uutenavuotena Léonie-tädin luona. Täti asuu aina talvet Pariisissa. Kertojan tulee antaa viiden frangin rahan tädin kotiapulaiselle Françoiselle.
1888
Kertoja käy setänsä Adolphen luona. Setä tapaa tuona päivänä kotonaan Odetten. Setä suljetaan tämän jälkeen pois perhepiiristä, eikä hän enää saa vierailla Combrayssa.
1889
Swann avioituu Odetten kanssa.
1890
Kertoja joutuu menemään nukkumaan saamatta hyvänyönsuudelmaa äidiltään, sillä Swann on tullut vierailulle Léonie-tädin taloon Combrayhin.
1892
Lomat Combrayssa. Kertoja tekee kävelyretkiä kohden Tansonvilleä, jossa hän näkee Gilberten, ja kohden Guermantesia, jossa hän ei kuitenkaan koskaan pääse linnalle saakka. Kertoja kiinnostuu kahdesta naisesta. Combrayssa hän osallistuu tohtori Pervepiedin tyttären vihkiäisiin ja näkee samalla Guermantesin herttuattaren. Pariisissa hän näkee rouva Swannin.
1894
Vinteuilien tytär viettää skandaalimaista elämää ystävättärensä (rakastajattarensa) kanssa. Kertoja (14-vuotiaana) masturboi ja kokee, ensimmäistä kertaa, rakkauden erään serkkunsa kanssa Léonie-tädin sohvalla. Léonie-täti kuolee syksyllä. Kertoja perii tämän. Hän lukee Augustin Thierryä. Léonie-tädin kotiapulainen Françoise siirtyy kertojan vanhempien palvelukseen.

Nuoruus


1895
Alkuvuosi: kertoja (15-vuotias) toivoo pääsevänsä matkustamaan Firenzeen ja Venetsiaan, mutta sairauden tähden hänen on luovuttava suunnitelmista. Champs-Élysées -kadulla kertoja tutustuu Gilbertiin. Teatterissa hän näkee kuuluisan näyttelijättären Berman. Herra de Norpois käy päivällisellä hänen vanhempiensa luona. Kertoja mainitsee kuningas Théodosen vierailun.
1896
1. tammikuuta: kertoja ehdottaa Gilbertelle uuden ystävyyden solmimista. Mutta onnellisen alun jälkeen heidän suhteensa väljähtyy. Lokakuu: kertoja käy ulkona Gilbertin ja tämän vanhempien kanssa, ja siellä he kohtaavat prinsessa Mathilde de Bonabarten, kun tsaari Nikolai II on vierailulla Pariisissa (7. lokakuuta). Tuolloin (16-vuotiaana) Bloch vie kertojan ilotaloon.
1897
1. tammikuuta: kertoja havaitsee, että hän ei ole onnistunut valloittamaan Gilberten sydäntä. Vuoden alkupuoliskolla, 17-vuotiaana, hän on yksi Odetten ympärillä pyörivistä nuorukaisista. Kesä–heinäkuu: kertoja menee Combrayhin osallistuakseen Léonie-tädin äidin hautajaisiin. Hän käyskentelee maaseudulla ja huomaa skandaalimaisen elämän, jota neiti Vinteuil viettää rakastajattarensa kanssa Montjouvain'issa isänsä, herra Vinteuilin, kuoleman jälkeen. Elokuu: kertoja tutustuu Balbecissa ''Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa'' -teoksen henkilöihin. Marraskuu: Dreyfus-skandaalin alkuvaihe, asiakirjojen julkistaminen. Kertojan vanhempien muutto. Hän käy oopperassa ja näkee Guermantesin herttuattaren. Hän rakastuu perätysten rouva Swanniin ja Guermantesin herttuattareen.

Seuraelämän alku


Tiedosto:Degradation alfred dreyfus.jpg 1895]]
Tiedosto:AlfredDreyfus.jpg
1898
13. tammikuuta: otetaan esille ns. Ferdinand Walsin Esterházyn oikeudenkäynti. 14. tammikuuta: Émile Zola julkaisee kuuluisan kirjeensä ''J'accuse'' ("Minä syytän"), jossa hän voimakkaasti arvostelee syyttömän Alfred Dreyfusin tuomiota ja vaatii sen oikaisemista. Picqartin ensimmäinen pidätys. 7.–13. helmikuuta Zolan oikeusprosessi ja tuomitseminen. Zola valittaa tuomiosta ja uusi oikeudenkäynti on heinäkuussa. Kesäkuu: isoäitinsä kuoleman jälkeen kertojalla on kuuden kuukauden suruaika, ja vasta joulukuussa kertoja palaa seuraelämään. Talvi: kertoja osallistuu Guermantesin herttuattaren tarjoamille illallisille.
1899
Kertoja kutsutaan Guermantesin prinsessan illallisille. Siellä hän havaitsee paroni Charluksen ja Jupienin välisen erikoisen suhteen. 3. kesäkuuta: Picquart pääsee vapauteen vankeudesta. Swann tekee kuolemaa.
1900
Lääkäreiden määräyksestä kertoja (20-vuotiaana) matkustaa Balbeciin, jossa hän on viettänyt kesäänsä vuonna 1897. Paroni Charlus tutustuu Moreliin, joka on myös 20-vuotias ja suorittaa asepalvelustaan Doncièresissä. Raspelièressä Morel on kutsuttu soittamaan Degyssy-juhlaan. Kertoja ja Albertine on kutsuttu vierailemaan Verdurinien luona (20 vuotta Swannin ja Odetten jälkeen). Toukokuu: Sarah Bernhardt esiintyy L'Aiglonissa. Kertoja jää Balbeciin 15. syyskuuta saakka. Tästä päivästä lähtien Albertine asuu kertojan luona Pariisissa.
Huom. kirjasta ''Vanki'' lähtien Proustilla ei ole ollut aikaa harmonisoida teoksensa kronologiaa. On siis erotettava toisistaan sisäinen kronologia (henkilöiden ikä) ja ulkoinen kronologia (historialliset tapahtumat, jotka ovat tapahtuneet sisäisen kronologian tapahtumien jälkeen).

Aikuinen Marcel


1901
Kertoja elää Albertinen kanssa. Talvi: vierailu Guermantesin herttuattaren luona. Paroni Charlus on 62-vuotias. Albertine jättää lopullisesti kertojan. Kevät: Albertine pakenee ja kuolee onnettomuudessa. Kertoja alkaa unohtaa Albertinen helluntaina.
1902
Vuoden alku: Keskustelu Andréen kanssa. Kevät: matka Venetsiaan. Kertoja huomaa rouva de Villeparisisin ja rouva de Norpoisin vanhentuneen, he ovat yli 80-vuotiaita. Hän ihastuu lasiliikkeen myyjättäreen, joka on 17-vuotias (kuten oli Albertine Balbecissa). Venetsiassa muusikko laulaa ''O Sole mion'' (joka oli sävelletty 1901). Gilberte ilmoittaa avioliitostaan Robert de Saint-Loupin kanssa. Kesä: kolmas oleskelu Balbecissa. Gilberte on raskaana.
1903
Gilberte synnyttää tyttären, joka teoksessa on neiti de Saint-Loup. Kertoja suorittaa asepalveluksensa.
1904–1914
Kertoja joutuu useita kertoja eri parantoloihin.
1907
Harden-Eulenburg-skandaali.
Tiedosto:Sergej Diaghilev (1872-1929) ritratto da Valentin Aleksandrovich Serov.jpg) perustaja Sergei Djagilev (1872–1929); Valentin Serovin maalaama muotokuva (1909).]]
1909
Les Ballets russes eli Venäläinen baletti Pariisissa.
1914
Sodan syttymisen tähden Gilberte matkustaa Combrayhin.
1916
Vuoden alku: Saint-Loup kuolee rintamalla, hänen hautajaisensa pidetään Combrayssa. Herra de Verdurin kuolee. Hänen leskensä avioituu Durasin herttuan, Guermantesin prinssin kanssa. Tämä on köyhtynyt Baijerin vallankumouksen seurauksena.
1918
Marraskuu: Tunteellinen ja nostalginen kävelyretki Bois de Boulognen puistometsässä.
1919
Vuoden alku: Kertoja on sairas, häntä vaivaa flunssa. Madeleineleivoksen tapahtuma muistuttaa hänelle Combraysta. Toukokuu–kesäkuu: Palattuaan parantolasta kertoja vierailee eräänä aamupäivänä Guermantesin prinsessan luona; hän on 39-vuotias, tapaa Guermantesin herttuan (83-vuotias) ja haluaa tavata neiti de Guermantesin (16-vuotias). Kertoja päättää kirjoittaa teoksen ''Kadonnutta aikaa etsimässä''. Päivä on hänen elämänsä kaunein, mutta kamalin päivä on vuonna 1890, kun äiti kieltäytyi antamasta hyvänyönsuukkoa.

Teoksen paikat


Combray


Combray on Pariisista lounaaseen pieni kaupunki, joka oli oikealta nimeltään ''Illiers-Combray'' ja myöhemmin Proustin kunniaksi Illiers-Combray. Kaupungissa oli Léonie-tädin kesäasunto, jossa Proustin perhe ja muu suku vierailivat. Proust vieraili siellä siis usein lapsuudessaan, ja hän säilytti Léonie-tädin talon puutarhasta taianomaisia muistikuvia, jopa talon tuhoamisen jälkeenkin.
Illiers oli Proust-suvun vanhaa asuinseutua, ja se kiihotti nuoren miehen, tulevan kirjailijan, mielikuvitusta. Perheen keskinäiset suhteet ja suhteet naapureihin ovat jatkuvasti kehityksen alainen kokonaisuus, kun kirjailija kirjoittaa Léonie-tädin kodista. Myös ympäristön keskiaikaisten rakennusten jäänteet ovat kirjan nuorelle kertojalle jatkuvan ilon lähde.
Le côté de Guermantes on yksi Proustin kävelyreiteistä Combrayssa. Reitti johti ikivanhan aatelissuvun Guermantesien linnalle, mutta koskaan kävelyretket eivät yltäneet sinne saakka.
Le côté de chez Swan, joka johti kohden Méséglisen kylää, oli toinen kävelyreitti, jonka varrella kohdattiin muut Combrayn mielenkiintoiset asiat.
Näiden kävelyretkien avulla Proust voi romaanissaan kuvailla Eaucen maisemia, joilla on keskeinen osa kirjailijan muistoissa. Alueen halki virtaava Loire-joki muuttuu romaanissa Vivonne-joeksi, jossa Proustin kertomuksen mukaan Lumme kukkivat. Nämä kukinnot ovat kuitenkin muistoja vuoden 1900 taidenäyttelystä Durand-Ruel-galleriasta, jonne Claude Monet oli asettanut näytteille kuuluisat lummetaulunsa.
Tämä lapsuuden maiseman kuvaus kertoo hyvin, miten todellisuus ja fiktio sekoittuvat luontevasti teoksen ''Kadonnutta aikaa etsimässä'' ensimmäisessä osassa ja luovat myyttisen kuvan onnellisesta lapsuudesta, jonka kertoja sai viettää lähellä äitiään. Teoksen loppuosassa kertoja palaa uudelleen tuohon maisemaan, mutta Gilberte Swannin talo, joka on vierailun kohde, ei herätä enää samoja tunteita, ja myös kertojan tunteet Gilbertiä kohtaan ovat samalla tavoin viilenneet.

Pariisi


Tiedosto:Champs-Élysées.jpg
Pariisi oli Marcel Proustin kotikaupunki koko hänen elämänsä ajan. Hän asui peräti lähes koko elämänsä 8. kaupunginosassa aivan Monceaun puiston lähellä. Vain elämänsä loppuvaiheessa hän vietti joitain hetkiä naapurustossa 16. kaupunginosassa. Monet kohdat Proustin teoksessa kertovat Pariisista. Niistä saa tarkan ja yksityiskohtaisen kuvauksen erään yhteiskuntaluokan elämästä 1800-luvun lopun Pariisissa.
Proust on selvästikin tuntenut erittäin hyvin kaikki kuvaamansa Pariisin paikat.
Bulevardit Trocaderolta Bois de Boulogneen,
Akaasioiden puistokatu, jossa Odette Swann ja koko hienostunut Pariisi käyskentelevät,
Bulevard Hausmanin seudut,
Champs-Elyséen puistikot, joissa kertoja kokee ensimmäiset rakkauden värinänsä,
Champs-Élysées -katu, jossa kertoja tapaa sodan aikana Pariisiin tulleen paroni Charlusin, jota ei ole hänessä tapahtuneiden muutoksen vuoksi edes tuntea,
Hôtel Ritz Paris, josta oli perustamisensa jälkeen vuonna 1917 tullut paikka, jossa Proust mieluiten tapasi vieraitaan ja järjesti illallisia.
Oman lukunsa ansaitsee Faubourg Saint-Germain, jonka vanhoihin ylellisiin yksityisastuntoihin (palatseihin) ovat asettuneet asumaan niin todellisuudessa kuin Proustin kirjassakin ylhäisaatelistoon kuuluvat suvut, joita edustaa eritoten Guermantesin herttuatar. Teoksen viimeisessä osassa kertoja palaa vielä tuonne suuresti kaipaamaansa maailmaan, jossa kuitenkin uuden ajan tuulet ovat aiheuttaneet suuria muutoksia.

Balbec


Tiedosto:Eugène Boudin 011.jpg: Trouvillen (Balbec) ranta (1868), yksityiskokoelmassa.]]
Balbec on kylpyläkaupunki, joka oli teoksessa pitkään nimellä Quequeville. Se on eräänlainen lomailun ja seurapiirielämän ihannekuva. Siellä yhdistyivät viehättävästi meren ja hiekkarantojen jatkuva leikki.
Proust saapui Trouville-sur-Mer ensimmäisen kerran vuonna 1891 ja oli sen Grand Hôtel Cabourgin uskollinen vieras myös vuosina 1907 ja 1913. Näiden lomiensa aikana hän tutustui Normandian maaseutuun autonkuljettajansa Alfred Agostinellin kyyditsemänä.
Osassa ''Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa'' Balbec saa kertojan uneksimaan kaikesta, mikä saa alkunsa, kun Swann kertoi siellä olevasta 1100–1200-lukujen vaihteessa rakennetusta kirkosta, joka on vielä puoliksi romaanista tyyliä, puoliksi gotiikkaa. Kirkko on ehkä mielenkiintoisin esimerkki normandialaisesta gotiikasta, tyyliltään jopa niin yksinkertainen, että sitä voisi Proustin mukaan kutsua jopa persialaiseksi.
Omien halujensa tuntemisessa Balbec kuitenkin merkitsee hyvin keskeistä paikkaa teoksen kertojan minälle. Siellä hän kohtaa taidemaalari Elstirin ja rannalla joukon nuoria tyttöjä, joista yksi on Albertine, yksi koko romaanin keskeisistä päähenkilöistä. Albertinen rakkaus ja rakkaus Albertineen värisyttävät koko lopputeosta ja siten myös kertojan elämää. Rakkaudesta kuitenkin jää oikeastaan vain kipeitä muistoja, jotka ovat voimakas vastakohta Balbecissa vietetyille onnellisille hetkille.

Teos muissa taiteissa


Tiedosto:Derniere proust.jpg
''The Proust Screenplay'', Harold Pinterin käsikirjoitus, jota ei ole filmattu.
''Un amour de Swann'', Volker Schlöndorffin elokuva vuodelta 1984, pääosissa Jeremy Irons ja Ornella Muti.
''Le temps retrouvé'', Raoul Ruizin elokuva vuodelta 1999, pääosissa Catherine Deneuve, Emmanuelle Béart ja John Malkovich.
''La captive'', Chantal Akermanin elokuva vuodelta 2000.
''My life with Albertine'', Off Broadway -musikaali vuodelta 2003.

Lähteet


Antoine Compagnon; Proust entre deux siècles. Seuil, 1981.
Ghislain de Diesbach; Proust. Perrin, 1991.
Anne Henry; Proust. Balland, 1986.
André Maurois; Marcel Proust. Suom. Inkeri Tuomikoski, WSOY, 1984.
Ambert Mingelegrün; Theme et structures biblique dans l'oeuvre de Marcel Proust. L'Age d'homme, 1978.
George D. Painter; Marcel Proust. A Biography.
Vol. I: 1871–1903. Mercure de France, 1959.
Vol. II: 1904–1922. Mercure de France, 1965.
Léon Pierre-Quint; Marcel Proust, sa vie, son oeuvre. Le Sagitaire, 1976.
Jean-Yves Tadié; Proust et le roman. Gallimard, 1971.
Jean-Yves Tadié; Proust. Pierre Belfond, 1983.

Viitteet

Aiheesta muualla


http://jydupuis.apinc.org/Proust/index.htm Proustin koko teos digitaalisessa muodossa. (linkki ei toimi 28.12.2010)
http://www.gutenberg.org/catalog/world/authrec?fk_authors=987 Kolmen ensimmäisen osan tekstit digitaalisina eli ''Gutenberg-projekti''.
}}
http://www.terresdecrivains.com/article.php3?id_article=147 Sur les pas des écrivains 1, http://www.terresdecrivains.com/article.php3?id_article=146 Sur les pas des écrivains 2, http://www.terresdecrivains.com/article.php3?id_article=145 Sur les pas des écrivains 3 Tiedostot ''Kadonnutta aikaa etsimässä'' -teoksen paikoista.
}}
http://www.library.uiuc.edu/kolbp/homef.html Digitalisoidun tiedon lähteistö tutkijoille ja harrastelijoille. (linkki ei toimi 28.12.2010)
}}
http://tempsperdu.com/ Sivusto Proustin teokseen tutustumiseksi.
http://www.readingproust.com/ Proustin teoksen uusin englanninkielinen internetissä julkaistu käännös.
http://www.askokorpela.fi/lukupiiri/Proust/Proust.htm Asko Korpela: Marcel Proustin elämä ja teokset (kronologia suomeksi).
http://www.hs.fi/juttusarja/kritiikinklassikot/artikkeli/Marcel+Proust+Kadonnutta+aikaa+etsim%C3%A4ss%C3%A4+1/1135225683067 Helsingin Sanomat; teossarjan suomeksi julkaistujen osien arvioinnit.
http://www.tempsperdu.com/ops.html Marcel Proustia käsittelevien verkkosivujen luettelo.
Luokka:Kirjasarjat
Luokka:Marcel Proust
Luokka:Ranskalaiset kirjat
ca:A la recerca del temps perdut
cs:Hledání ztraceného času
da:På sporet af den tabte tid
de:Auf der Suche nach der verlorenen Zeit
en:In Search of Lost Time
es:En busca del tiempo perdido
fa:در جستجوی زمان ازدست‌رفته
fr:À la recherche du temps perdu
ko:잃어버린 시간을 찾아서
it:Alla ricerca del tempo perduto
xmf:დინაფილი ბორჯიშ გორუას
nl:À la recherche du temps perdu
ja:失われた時を求めて
no:På sporet av den tapte tid
oc:En cèrca deu temps perdut
pl:W poszukiwaniu straconego czasu
pt:Em Busca do Tempo Perdido
ru:В поисках утраченного времени
simple:In Search of Lost Time
sk:Hľadanie strateného času
sl:Iskanje izgubljenega časa
sv:På spaning efter den tid som flytt
vi:Đi tìm thời gian đã mất
tr:Kayıp Zamanın İzinde
uk:У пошуках утраченого часу
zh:追憶逝水年華

Malline:+

Kuva:Symbol support vote.svg<noinclude>
Luokka:Äänestysmallineet|</noinclude>

Malline:-

Image:Symbol oppose vote.svg<noinclude>
Luokka:Äänestysmallineet|</noinclude>

Malline:Neutraali

Image:Symbol neutral vote.svg<noinclude>Luokka:Äänestysmallineet|</noinclude>

Malline:Huom

Image:Symbol opinion vote.svg<noinclude>Luokka:Äänestysmallineet|</noinclude>

Pusula


Pusula on Uudenmaan maakunta sijainnut entinen Suomen kunta. Pusulan kunta yhdistettiin 1981 Nummi (Nummi-Pusula) kunnan kanssa Nummi-Pusulan kunnaksi. Pusulan keskustaajama on yhdessä Nummen kirkonkylän ja Nummen Saukkolan kanssa yksi Nummi-Pusulan kolmesta taajamasta. Kuva:Näkymä Pusulaan 4.jpgstä päin.]]
Pusulan maa-ala ennen kuntaliitosta oli 268,7 km² (1963), josta peltoa 20,2 % ja metsämaata 65 % (1959). Asukkaita oli 3&nbsp;593 (1963). Elinkeinorakenne vuonna 1960 oli seuraava: maa- ja metsätalous 56 %, teollisuus ja rakennustoimi 17 %, kauppa ja liikenne 9 %, palveluelinkeino 5 %. Pusulan kylän asutustaajamassa oli 359 asukasta (1960). Pusulan kirkko on Karkkila 20 km ja Lohja 33 km. Pusulan eteläosa on kallioista mäkimaata, pohjoisosa karua, soista ja runsasjärvistä metsäseutua.
Paikallislehtiä ovat kerran viikossa ilmestyvä Ykkössanomat ja kahdesti viikossa ilmestyvä Karkkilan Tienoo. Nähtävyyksiä ovat kotiseutumuseo ja Ariman lasitehdas (1864–1914) jäännökset. Kunnan alueelta on myös löydetty kivikautinen asuinpaikka.
Kirkonkylässä on palveluita kaksi elintarvikeliikettä, rautakauppa, huoltoasema, kaksi pankkia, apteekki ja ravintola. Kunnallisia palveluita ovat paloasema, kirjasto, peruskoulu ja terveysasema.
Pusulan kirkonkylässä on Pusulan kirkko (C. L. Engel, 1838) ja Kärkölä (Nummi-Pusula) Kärkölän kyläkirkko (1842). Pusulan seurakunta kuuluu Helsingin evankelis-luterilainen hiippakunta ja Lohjan rovastikuntaan. Se muodostaa seurakuntayhtymän Nummen seurakunnan kanssa. Seurakunnassa on noin 2&nbsp;400 jäsentä. Pusulan kirkko on rakennettu 1838 ja korjattu perusteellisesti 1932.
Kuva:Pusulan kirkko.JPG]]

Tunnettuja paikkakuntalaisia


Veikko Ennala, toimittaja, vietti lapsuutensa Pusulassa
Esa Härmälä, maa- ja metsätalousalan vaikuttaja, syntynyt Pusulassa
Karl Taxell, Ariman lasitehdas omistaja
John O. Virtanen, konsuli, suomalaisen kultuurin tunnetuksi tekijä Yhdysvalloissa, syntynyt Pusulassa

Kylät


Ahonpää, Arimaa (Nummi-Pusula), Hattula, Hauhula, Herrala, Hirvijoki, Hyrkkölä, Hyönölä, Ikkala, Karisjärvi, Karjasjärvi, Kaukela, Koisjärvi (kylä), Kärkölä (Nummi-Pusula), Marttila, Mäkkylä, Pusula, Radus, Seppälä, Suomela, Tausta, Tölli, Uusikylä, Viiala, Vörlö

Lähteet


Luokka:Nummi-Pusula
Luokka:Suomen entiset kunnat
de:Pusula
no:Pusula
sv:Pusula

Pyhämaa


Tiedosto:Pyhämaa old church.jpg.]]
Tiedosto:Pyhämaa new church.jpg.]]
Pyhämaa (aikaisemmin ''Pyhämaan Luoto'') oli Varsinais-Suomen maakunta sijainnut Suomen kunta. Pyhämaan kunta pakkoliitettiin vuoden 1974 alusta Uuteenkaupunkiin tuolloin vireillä olleen Neste Oil kolmannen öljynjalostamon rakennushankkeen johdosta. Rakennushanke kuitenkin kariutui. Pyhämaan naapurikunnat olivat Kalanti, Pyhäranta, Uudenkaupungin maalaiskunta ja Uusikaupunki.
Pyhämaan vaakunan suunnitteli Gustaf von Numers (heraldikko) ja se vahvistettiin vuonna 1969.
Pyhämaalla on vanha runsaasti maalattu Pyhämaan Luodon uhrikirkko 1600-luvulta. Pyhämaan uusi kirkko on vuodelta 1804.

Alueen muodostuminen


Ensimmäisen pysyvän asutuksen on otaksuttu Pyhämaan alueelle tulleen vuoden 1000 tienoilla, jolloin alueelle katsotaan asettuneen jonkin verran ruotsalaislähtöistä väestöä. Samalla on katsottu suomalaisperäisen "mannerkansan" alkaneen muuttaa saaristoon noin kaksisataa vuotta myöhemmin, jolloin he asettuivat oletettavasti niille saarille, joilla ei vielä asutusta ollut.
Pyhämaan asuttamisesta ei ole kovin varhaisia kirjallisia lähteitä. Vanhin on latinankielinen vuodelta 1411 oleva asiakirja, jossa jaetaan Uudenkirkon seurakunnan 75 kyläkuntaa neljään yökuntaan pappilan rakentamista varten. Tuossa asiakirjassa mainitaan Edväinen ja Kammela, jotka tuolloin kuuluivat Uuteenkirkkoon. Uuteenkirkkoon Pyhämaan kylistä kuului vuodesta 1712 aina 1800-luvulle asti myös Kukainen, mutta Kukaisten ensimmäisen asutuksen tiedetään syntyneen vuonna 1704. Samoin Uuteenkirkkoon kuuluivat Meri-Saarnisto ja Majamaa, joista ensimmäinen sai asutuksensa 1749 ja jälkimmäinenkin 1700-luvun kuluessa. Torlahden alue oli asuttu jo ainakin vuonna 1463.
Osa Pyhämaasta kuului aina 1600-luvulle asti Untamalan kirkkopitäjään, joka myöhemmin tunnetaan Laitilaan. Tältä alueelta ei tunneta kovin tarkasti asutuksen alkamisvuosia, mutta voidaan sanoa, että Pyhämaan, Kettelin ja Pitkäluodon kylät mainitaan asiakirjoissa ensi kerran vuonna 1413, jolloin niitten on pitänyt olla asuttuja. Paasio esittää kirjassaan otaksuman, perustaen väitteensä Kettelin ja Pyhämaan kylien melko suureen talolukuun vuoden 1540 maakirjassa, että edellä mainitut kylät ovat syntyneet jo varhain keskiajalla, viimeistään 1300-luvulla. Pyhämaan nimi esiintyy ensimmäistä kertaa maakirjassa vuonna 1540 muodossa ''Pyhema'', jolloin sillä tarkoitettiin Pyhämaan kirkonkylää. Paasio arvelee, että nimi on jo varhaiskeskiaikaista perua ja toteaa samalla nimeen liittyvät kansantarinat mielikuvituksen tuotteeksi.
Koska Kammelan, Kukaisten ja Edväisten yhteydet pitäjänsä, Uudenkirkon, keskustaan olivat hankalat, anoivat nämä kylät siirtoa Pyhämaan seurakuntaan. Olivathan he vanhastaan jo käyneet Pyhämaan kirkossa ja heillä siellä olivat omat penkkinsä ja kirkkotallinsa. Kylät päätettiinkin siirtää Pyhämaahan 2.12.1863 päivätyllä tuomiokapitulin kirjeellä. Tosin on huomattava, että osia Kukaisten saaresta, nimittäin Meri-Saarnisto ja Majamaa jäivät tässä yhteydessä edelleen Uuteenkirkkoon ja tulivat Pyhämaahan liitettäviksi vasta 1920, pitkällisten neuvotteluiden jälkeen.
Kun 1920-luvulla tuli voimaan oppivelvollisuuslaki, joka määräsi muodostamaan kansakoulupiirit, tuli monille kunnille ongelmia hajanaisen saariston kanssa. Uusikirkko oli yksi näistä kunnista. Ongelmat koskivat Ruotsinveden ja Velhoveden alueen saaria, joita oikein kukaan ei olisi halunnut ristikseen. Tämäkään neuvottelu ei edennyt nopeasti, vaan vasta vuoden 1942 alusta liitettiin nuo saaret, ja tosin vastoin tuolloin jo kalantilaisten tahtoa myös Raulion ja Torlahden alueet Pyhämaahan. Liitoksen myötä Pyhämaan maapinta-ala kasvoi 14,1 neliökilometrillä ja väkilukukin lähes kahdellasadalla. Tämä liitos ei ilmeisesti po. alueilla saanut yksimielistä kannatusta ja vielä 1960-luvullakin ilmeni ajoittaista halua liittyä takaisin Kalantiin.

Hallinnon kehitys


Pyhämaan alue oli jakaantunut kahteen eri kirkkopitäjään keskiajalta aina 1800-luvun maalaiskuntia koskeneeseen lakiin asti. Nykyinen Pyhärannan kunta muodosti Pyhämaan alueen kanssa yhden kunnan aina vuoteen 1908 asti, jolloin tuolloinen Pyhämaan Rohdainen, siis oikeastaan pitäjän mannerosa ja Pyhämaan Luoto, eli Pyhämaa, erosivat omiksi kunnikseen. 1400-luvulta lähtien käytössä olivat myös hallintopitäjät, jotka luotiin lähinnä veronkantoa varten. Pyhämaan alue, lukuun ottamatta Laitilan hallintopitäjään kuuluneita Pyhämaan, Kettelin ja Pitkäluodon kyliä, kuului tässä jaossa Velluan veropitäjään eli Peteksen lääniin. Huomataan siis, etteivät kirkkopitäjät ja hallintopitäjät olleet alueeltaan yhteneviä. Kirkollisesti Laitilaan kuuluneet Heinäinen, Kuivarauma ja Kursila kuuluivatkin hallinnollisesti Uuteenkirkkoon.
Aina vuoteen 1865 asti oli maallinenkin hallinto seurakunnan kirkkoherran taskussa. Asetuksella ja lailla oli määrätty kirkkoherra pitämään kaksi pitäjäkokousta vuodessa, joissa äänioikeutettuja olivat manttaalin pannun maan ja ruukkien omistajat. Näissä kokouksissa tuli käsitellä taloudelliset ja muut kunnalliset asiat kirkollisten asioitten ohella. Kirkkoherra oli siis ikään kuin oman toimensa ohella myös kunnanjohtaja. Kun kunnallisten tehtävien määrä 1800-luvun mittaan kasvoi, eikä seurakunnalla ollut varsinaisia toimeenpanoelimiä, alkoi kunnallisasioiden hoito viedä kohtuuttomasti kirkkoherrojen aikaa. Asiantilan korjaamiseksi julkaistiin valtiopäivien päätöksen mukaisesti 6.2.1865 asetus kunnallishallinnosta maaseudulla. Tämä asetus määräsi ensimmäisessä pykälässään, että "kukin seurakunta maaseudulla on ittepäällensä erinäinen kunta". Tässä yhteydessä maalliselle hallinnolle siirtyivät opetus, palosuojelu, sairaanhoito, köyhäinhoito, järjestyksen ylläpitäminen aj kunnallinen rakentaminen. Suuri uudistus oli manttaaliin perustuvasta äänioikeudesta luopuminen. Nyt uusissa kuntakokouksissa äänivaltaa voivat käyttää kaikki kunnan asukkaat, jotka eivät olleet holhouksen alla, jotka nauttivat kansalaisluottamusta ja joilla ei ollut velkana enempää kuin edellisen vuoden kunnallisverot. Äänimäärä kuitenkin oli veroäyrien luvusta riippuva. Toimeenpanoelimeksi muodostettiin kunnallislautakunta, johon kuului esimies, varaesimies ja vähintään viisi jäsentä varajäsenineen.
Pyhämaassa tilanne koettiin hankalaksi. Seurakunta oli laaja ja voimakkaasti kahteen osaan jakautunut. Lisäksi seurakunnasta käytettiin nimeä Pyhämaa, jota luotolaiset eivät suin surminkaan olisi koko kunnan nimeksi antaneet, koska katsoivat sen kuuluvan juuri saaristo-osalle. Samaan aikaan sattuneet katovuodet köyhdyttivät aluetta voimakkaasti. Useaan otteeseen anottiin lykkäystä uudistuksen toteuttamiseen, mutta sitä ei myönnetty kuin ainoastaan vuoden 1870 alkuun. Kun näin oli kunta muodostettava, alkoi voimakas kiistely siitä, pitäisikö muodostaa yksi vai kaksi kuntaa. Luotolaiset ajoivat kappelinsa muodostamista omaksi kunnakseen, koska katsoivat olevansa joka tapauksessa erillään mantereesta, rohdaislaiset taas yhtä kuntaa, koska arvelivat sen tulevan halvemmaksi. Tätä kiistelyä jatkui vuosikymmenen kunnes vuoden 1883 syyskuussa pidetty Rohdaisten ja Luodon viimeinen yhteinen kuntakokous totesi kuvernöörin vahvistaneen kunnan jaon. Tämän jälkeen luotolaiset käyttivät aina vuoteen 1908 asti kunnastaan nimeä Pyhämaan luodon kunta, rohdaislaiset vaihtelevasti Pyhämaan Rohdaisten kunta, Pyhämaan mantereen kunta, Rohdaisten kunta ja lopulta 1908 Pyhäranta.

Seurakuntaelämä Pyhämaassa


Paasio otaksuu, että Pyhämaan alueella, ehkä jopa erikseen Rohdaisissa ja Luodolla, oli tavallaan itsellinen seurakunta 1200- ja 1300-luvuilla. 1400-luvun mittaan hän katsoo käydyn kilpailua näistä alueista edellä mainittujen Uudenkirkon ja Untamalan kirkkopitäjien välillä, kun katsottiin suurempien seurakuntakokonaisuuksien olevan välttämättömiä. Tämä johti alueen edellä kuvattuun jakoon. Kaksisataa vuotta tuon yhdistämisen jälkeen puhalsivat toisenlaiset tuulet. Tuolloin katsottiin laajojen kirkkopitäjien olevan hajanaisia ja tehokkaamman puhdasoppisuuden levittämisen takia, varsinkin piispa Isak Rohoviuksen ainana (1627-1652) suosittiin uusien seurakuntien syntyä. Pyhämaan Laitilaan kuuluneet alueet erotettiinkin omaksi seurakunnakseen vuonna 15.4.1639. On ymmärretävissä myös välimatkojen takia se, miksi nämä alueet Laitilasta haluttiin erottaa. Tuolloin muodostuneen Pyhämaan seurakunnan sisällä alkoi melkoinen kissanhännänveto luodon ja mantereen välillä, jonka seurauksena seurakunnan ja kappelin statukset vaihtelivat edes takaisin. Kun seurakuntaa muodostettiin pidettiin sen kahta osaa ainakin teoriassa saman arvoisina. Vuonna 1688 sitten muodostettiin Rohdaisten kappeli ja siis luodosta tuli emäseurakunta. Vuonna 1782 osat vaihtuivat. Tämä status sitten pysyikin siihen saakka, kun molemmista muodostettiin pitäjän jaon yhteydessä oma seurakuntansa 1908.
Pyhämaan seurakunta koki tavallaan kunnan kohtalon vuoden 2009 alusta. Uudenkaupungin alueella toimi neljän seurakunnan (Kalanti, Lokalahti, Pyhämaa ja Uusikaupunki) muodostama seurakuntayhtymä, jonka purkamisesta Uudenkaupungin seurakunnan seurakuntaneuvosto teki aloitteen muitten kanssa asiasta neuvottelematta syksyllä 2007. Kirkossakin vallalla olevan suuriin kokonaisuuksiin pyrkimisen myötä seurakuntayhtymän purkautuminen katsottiin pienemmissä seurakunnissa olevan väistämätön tosiasia, joka sai nämä laatimaan aiesopimusluonnosta, joka sitten solmittiinkin kaikkien neljän seurakunnan välillä lopputalvesta 2008. Kesäkuussa 2008 Kirkkohallitus teki päätöksen yhtymän ja neljän seurakunnan lakkauttamisesta ja uuden Uudenkaupungin seurakunnan perustamisesta 1.1.2009. Palmusunnuntaina 5.4.2009 on uuden seurakunnan ensimmäiset seurakuntavaalit,joissa valitaan kirkkovaltuusto. Tämän valtuuston tehtäväksi jäi aiesopimuksen toteuttaminen, eli käytännössä neljän kappeliseurakunnan perustaminen seurakuntaan noudatellen lakkautettujen seurakuntien rajoja. Pyhämaan seurakunnan seuraajana toimii nyt Pyhämaan kappeliseurakunta.
Vanha puinen Pyhämaan Luodon uhrikirkko on sisäseiniltään kauttaaltaan raamatun kertomuksilla kuvitettu. Se on rakennettu ja uusittu vuosina 1647–52. Uudempi kivikirkko on vuodelta 1804. (T. Vennberg).

Pyhämaan nykypäivä


Nykyisin alueen asukasluku on noin 600 henkilöä. Alueella on paljon kesämökkejä, joten väkimäärä lisääntyy kesäisin. Kirkonkylässä sijaitsee vierasvenesatama. Pyhämaan Suviteatteri esittää näytelmiä kesäisin.
Kunnallisista palveluista Pyhämaassa on jäljellä Kirkonkylässä sijaitseva koulu, jossa lukuvuonna 2011-2012 on nelisenkymmentä oppilasta ja kolme opettajaa. Kaksi kauppaa palvelevat kirkonkylässä ja Kammelassa. Alueella on myös ravintola.

Kyliä


Vuodesta 1942 Pyhämaan alueella on ollut kuusitoista kylää: Edväinen/Ärväne (Edsvik), Hallu, Heinäinen, Kammela, Ketteli/Ketli (Kettils), Kuivarauma/Kuiviraumo, Kukainen/Kukane, Kursila/Kursla, Majamaaholm-yksinäistila, Pitkäluoto (Långholm), Pyhämaa, Saarnistoholm-yksinäistila, Suurikkala/Raulio, Torlahti-yksinäistila (Torlax), Varhela ja Viisola.
Edellä mainituista Hallu, Suurikkala, Varhela ja Viisola eivät varsinaisesti ole käytössä olevia kylännimiä, vaan Kalannin kylien mukaan nimensä saaneita alueita. Suurikkalaa väestö kutsuu Raulioksi, joksi sen nimeä on anottu aikanaan muutettavaksikin, siinä onnistumatta. Muut kolme ovat alueina pieniä ja niistä yleensä käytetäänkin saaren tms. maatieteellisen paikan nimeä.

Lähteet


Veikko Paasio: Pyhämaan historia. (1979)

Viitteet

Aiheesta muualla


http://www.ukisrk.fi/?id=17DB25D9-40F4402EBF50-9454872EEB52/ Pyhämaan kappeliseurakunta
http://www.pyhamaa.fi/ Pyhämaan paikallissivut
http://www.pyhamaa.fi/index_files/palvelukartta.pdf Pyhämaan kartta
Luokka:Uusikaupunki
Luokka:Suomen entiset kunnat
no:Pyhämaa
sv:Pyhämaan Luoto